palaute

Jo se vaen on hyvvee, ee voeleepäkeksin piällä, vaen haakkukoolutukseen. Alotin koolutuksen het paekalla kun saen pohjosesta pari könttiä sitä ihteesä, elikkä kontion vararavintoo.

Kyselin varovasti opetusvinkkijä rotujärjestön keskustelupalstalla, ja saen hyviä neovoja koeran koolutukseen, opastusta tuil ympäri Suomen. Piätin alottoo niistä neovoesta jotka tuntu parraemmilta, jonkun verran niitä piti muokata omille koerille sopivaan muotoon... tae niin minä luulin.

Hookuttelin nuapurin emännän appuun, kun olin suanu varmalta taholta vinkin naesenpuolen tarpeellisuuvesta tässä lajissa. Ensin kuitennii purasin evvääks kilonpaketin voeta, ja haestatin sitä itäpoejillekkii. Voen käättö koeran koolutuksessa on välttämätöntä, aenakii jos uskoo semmosta ukkoo joka on nostanu ihtesä toeseks viisaemmaks karhu, metästys, siäennustus ja oekeestaan kaikissa mualiman asioessa, viisaen on ite ukkojumala.

Kele ja Tana kahtel ihmeessään kun taluttelin sitä röökynätä reelun kilometrin pitkin mehtiä. Ihan enstöeksen olin sivelly koekarhu-Maeren (nimi muutettu) pyrstön ihmeihralla, ja pakannu kumpaannii korkkariin rasvaköntin. Aena välillä istutin emännän mättäälle ja yllytin vähä kiehneemään, sitte vaehoen suuntoo, niinku oesin tehny VAHI-kokkeen jäläkee. Sitte kampesin muutaman ropsin avustuksella roovan semmoseen vänkkyräeseen pihlajaan, jotakuinnii parin metrin korkeovelle. Tilanteen piti kuvastoo erraaspoekoo puussa, ee tullu kyllä ensmäesenä karhu mieleen aenakaa siitä näkövinkkelistä, enempikkii majava. Itäpoejat naarovat kippurassa hilijasta koerannaarua kun kysyin että näättääkö karhulta.

Kyllä hymyt hyyty meeltä kaekilla kun kesken kokkeen, ihan pahimmalla hetkellä, kun olin levittelemässä lisäkerrosta karhunrasvoo, yläpuolella pollottavvaan tuhtiin takapuoleen, vasta vejettyä ”petoelukan” jäläkee pitkin ryykeltää roovan aviopuoliso. Äijä alottaa helevetinmoesen seesontahaakun (löötömatka 1,3km) hakunoppeos ja tehokkuus ihan huippua. Eekä männy kaavankaa kun minun vaemo, joka oel kuullu kiihkeen haakun, hilipas tuulenalta paekalle ja liitty haakkuun (haakkutihheös 96) ohimännen panin merkille että parityöskentelyssä iänen tulo hirmu tasasta ja peettävee. En jiäny oottamaan AT:ta kun ukon karvahatun takkoo näätti törröttävän hanallisen Paekkalin pitkä piippu, vaen otin pirun kovan karkon (kaikkine mutkineen 4,2km).

Ensmäenen karkko löötöpaekalta oel haalisuihkun pelossa senverran mutkanen ja noppee, että itäpoejat eevät pysyny matkassa, vaen näkkyy se ylävaenunen koerakii ossoovan jälittämisen kun on tarpeeks hätä, olivat korkeentaan vartin jälessä. Nyt kirjotan muistiinpanoja het tuoreeltaan tiällä pottukuopan suojissa, haakku kuuluu hyvin tännekkii (matkoo 2,8km). Minä rohkeempana istun ovensuussa pottuhinkalossa jakkarana tyhjiä laatikoeta, Kele ja Tana pakkatuvat peloessaan mehuhyllyn taakse piiloon, vähä väliä niitä näättäs niinku kylymällä hyrräättelevän. Ee ne suotta sano että isäntä ja koera muistuttaa toesijaan, kaekilla meellä on nyt korvat luimussa, ja hännät roekuksissa. Jos oesin tienny minkälaenen pelemakka siitä rasvakokkeesta noosoo, oesin varmaan jättäny itäpoejat häkkiin, ja kokkeellu ens alakuun itekseni, oesivat siästyny tästä kaekesta kaaheovesta.

Ee tarvihe tulla mulle sanomaan että karhunrasva oes mittääsanomaton aene haakkukoolutuksessa.

Nuo mehtäkaverit jootuu varmaan syömään vuosija mielala- ja nukahtamislääkkeetä, ennen kun unohtaavat tuommosen raomaattisen kokemuksen.

Aaringon kierrosta oon piätelly, että kolomas erä on osapuilleen puolessa. Haakkutihheös on jonkuverran puonna, vaen on vieläkii kiitettävä, taakoja eijoo pahasti, kuuluvuus alakaa olla keskinkertasen luokkoo, jos oes tiijossa kääpänen kilipaelusarja, nii ilimottasin nuo kuutamohaakuun tae sitkeenkissaan. Onneks tulloo kokoaejan asijatietoo ja opastusta koera-ammattilaesilta, niihin pohjalta pystyn toevottavasti suunnittelemaan seoraavat tekemiset. Itellä pyörii piässä vaen tuo hirveeseen pakorynnistykseen piättyny epäonnistunu haakkukoolutus.

Nyt on meleko vakava paekka, läppäristä meenas loppua virta, ja minä oon viieläkii kuopassa. Onneks tuossa nurkassa oel vanaha, kanaverkosta tehty pottuseola, saen siitä puremalla muutaman pätkän raatalankoo, niillä saen yhistettyä kuulolaetteen ja syvämmentahistimen. Sarjaan kytkemällä tuil senverran jännitettä, että tämä kone voepi pelata jonnii aekoo, nyt pätkii virta kylläkii itellä.

Kele huomas että ukolla männöö huonosti, ja toe lääkkeeks mehuhyllyn takkoo löötämäsä 12 vuotta vanahan punaherukka pullon, tämä haesoo, maestuu, ja näättää ihan vinetolta. Itäpoejat lähti ryömimään salaojjoo pitkin Valakeesen rantaan, männöövät luultavasti kahtomaan onko katiskassa tuluvahaakija iltapalaks. Keskustelupalstalle tupsakehteloo uusia neovoja, vaen en tohi lähtee niitä kokkeelemmaan, kun mielessä pyörii se pitkäpiippunen Paekkali, jos siinä sattuu olemaan vanahankansan huupertuksia kymmenen numeron haalilla, ne vinkasuttaa kimakasti vähä pitemmällekkii matkalle.

Rumusin hyllyin välissä mistä Kele toe sen vinettopullon, ja löösin muutaman lissee. Happamanjuoman avustuksella jiän oottelemmaan pimmeetä ja koeria, jospa ne muistas minua sen verran että toesivat jottae syötävätä ja uutisia ulukoilimasta. Aaro

Sittiäinen mönki onnellisena löytämässään hirven paskakasassa, kun yllättäen peurannahkainen nutukas viuhahti sitä kohti ja lennätti pahaa aavistamattoman kuoriaisen rosoiseen männynrunkoon niin että napsahti. Sänkipäinen mies katseli pitkän tovin sammalikossa henkitoreissaan sätkivää sinisenmustaa otusta, ja ruikkasi pitkän klimppisyljen onnistuen vielä hukuttamaan onnettoman hyönteisen sitkeään räkään.

Ahti lähti jatkamaan päämäärätöntä vaellustaan, mieli mustana kuin korpin siipisulka, sillä pihlajanlehti ei ollut ennättänyt punastua ja pudota vielä hyvinkään monta kertaa, niistä ajoista kun hän ja vain hän oli saanut kutsua koolle rajut metsästäjät, jos joku hänen hallitsemaltaan alueelta oli löytänyt noinkin tuoreen merkin metsien sarvipäisestä kuninkaasta. Korpesi niin että jälleen nutukas heilahti ja eteen sattunut kuusenkäpy singahti järveen, joka levittäytyi kapeana, mutta pitkänä ja matalana altaana hänen metsästysmaiden etelärajalla. Siinä hiljaa jupistessaan ja itsesääliin vaipuneena mieheltä oli jäädä huomaamatta kaukaa kuuluva mekastus ja hillitön kiroaminen. Ahti lähti kulkemaan rantaa pitkin ääniä kohti, varovasti kuten vain vanha eränkävijä osaa mies kiersi tuulen alle ja hiipi kuin koiranhaukulle. Lähellä puroa, joka laski järveen, pienellä metsäaukiolla Ahti näki metelin aiheuttajan, joka oli hänelle jo entuudestaan tuttu.
Heimon shamaani Urmas, joka oli valittu neuvostossa hoitamaan niitä tehtäviä jotka olisi kuuluneet Ahdille, huolimatta siitä että poppamiehellä oli entuudestaan varsin tärkeä paikka neuvoston valtaapitävien joukossa. Ukko raasu repi tummia vähän harmaantuneita hiuksiaan, ryntäili aukiolla sinne tänne, niin että peurannahkapeski lepatti ja kaulassa roikkuva sudenhampaista valmistettu kaulanauha katkesi sirotellen hampaat ja amulettikukkaron sisällön ympäriinsä. Miehelle tärkeän arvomerkin menettäminen kohotti raivon uuteen huippuun, silmät pullistuen Urmas pöllytti sammalia, raastoi männyn taimia juuriltaan ja karjui raivoissaan, katkeamattomana virtana monenkirjavia kirosanoja kohti kuusenlatvoja. Ahtia huvitti suuresti vallananastajan piina ja vaikka kuinka pidätteli purskahti hän hillittömään hohotukseen, silloin shamaani huomasi katajapensaassa kykkivän miehen, ja saatuaan vihalleen jonkun kohteen, ryykelsi aukion yli tämän kimppuun.

Suhteellisen lyhyen, tasaväkisen ja aseettoman könyämisen jälkeen ukot jäivät jämähtäneessä painiotteessa istuen huohottamaan ja selvittelemään hengitystään. Kun eivät jaksaneet tapella oli tyydyttävä juttelemaan. Ahti rivakampana, sai esitettyä ensimmäisen kysymyksen "Mikäs ukkoo riipoo kun tuolla lailla sammalet pölisöö." Urmas joutui vielä hetken aikaa vetämään henkeä, oli shamaanin palkat pullistaneet sen verran keskivartaloa. "Neovoston perkele valihti uuven jahtipiällikön" ukko huohotti. Ahti hämmästyi huomatessaan kuinka samoilla poluilla hänen ja shamaanin ajatukset vaelsivat. Niinpä, hyvin veljellisesti, ukot alkoivat pystyttämään möyrittyjen sammalien aukiolle laavua ja tulennosta, jotta voisivat jutella sekä ratkoa yhdessä molempien ongelmia, ja suunnitella tulevaisuutta.
Aurinko ennätti kiertää taivaankaaren monen monta kertaa, ja ukoilla vain riitti jutun aiheita, surkuteltiin omia kohtaloita ja harmiteltiin muiden menestymisiä. Joskus vielä sysipimeässä kuului havulaavun alta "p:kele vieköön kohtahan tässä joovutaan akkoen kans marjamehtään" tai "pittääkö tässä männä pentuin mukana pajumertoja kahtomaan s.tana." Ennen valtasonnin sarvissa jämäkkänä seisoneet miehet tunsivat elämänsä valuvan hukkaan, kuin hauenmäti sammaliin. Ei sovi valittelu valtaapitäville, edes entisille, oli aika lähteä taistontielle, mutta miten. Siinäpä olikin miettimistä. Uusi jahtipäällikkö on nuorempi ja riskimpi, väkisin sitä ei kaadettaisi, eikä neuvosto sitä hyväksyisikään.

Miesten makoillessa ja miettiessä taktiikkaa, rantaluhtaan alkoi kerääntyä suokukkojen soidintanner. Ukot tuijottivat kuinka aluetta hallitsi komea kukko, joka mahtavaa kupuaan pullistaen höyhenet pörrössä hääti kilpakosijat loitommaksi. Mutta alue oli laaja, eikä se ehtinyt kaikkien kortetupsujen taakse katsomaan, jossain aina sillointällöin pääsi joku aiemmin häädetty kukko sipaisemaan soitimen lämmittämää naarasta. Ukot tuijottivat raukeina soidinta, kunnes yhtäkkiä molempien silmiin syttyi viekas kiilto, siinähän se oli, ratkaisu ihan käsien ulottuvilla. Ukot kömpivät pystyyn ja tyytyväisenä jupisten tarpoivat rinnatusten kuusikkoon kuulostelemaan, olisiko alueella muita nykymenoon kyllästyneitä, saaliinjakoon tyytymättömiä salonkiertäjiä.

20.12.2009 Kiitokset Penalle ja Villelle nostalkisista kuvista . Toivoisin teiltä molemmilta niitä lisää koska teillä oli kamera aika useasti mukana metsällä . Hyvää joulua vaan kaikille seuranjäsenille T: Antti

Kuvassa on suopöllön poikanen pelto-ojassa. Kuvaan liittyy sellainen tarina, että Ismo niitteli heinäkuun lopulla peltotiemme ojanvarsia ja niittäessään hän ensin huomasi suopöllön poikueen emoineen lähtevän läheltä pelto-ojasta ja samassa niittokoneesta kuului pössähdys ja Ismo näki yhden pöllön lentävän koneesta taaksepäin. Luultiin tietysti, että pöllö silpoutui niittokoneessa ja minä siinä jo lasten kanssa melkein itkin pöllöraukan kohtaloa. Etsittiin sitten pöllön maallisia jäännöksiä ojasta ja pöllö löytyikin - ja sitä tutkittuamme suureksi iloksi totesimme, että se on muutamaa sulkaa lukuunottamatta vahingoittumaton. Ilmeisesti oli käynyt niin, että pöllö pyrähti lentoon aivan niittokoneen alta taaksepäin traktorista katsottuna ja vain pyrstösulat osuivat niittokoneen teriin. Sattui olemaan kamera mukana ja ehdittiin ottaa pöllöstä muutama kuva ennenkuin se pyrähti lentoon ja hävisi viljapeltoon. Että kyllä sitä sattuu ja tapahtuu...

Aika paha sinilevätilanne Valkeisjärvellä jo näin aikaisin kesällä ja näin viileällä ilmalla. Kuva on otettu Juhannusaattona 19.6. 2009

Antti Remes kirjoittaa: Hyvä juttu nämä sivut. Näistä on ollut puhetta pitkään, niin kuin Aaro omassa kirjoituksessaan mainitsi. Jokainen seuran jäsen mukaan omalta osaltaan kaivamaan kuvia vuosien varsilta ja myös hyviä metsästysjuttuja voisi muistella, ainakin juttu on lentänyt tulilla istuessa makkaroita paistellessa .